perjantai 5. syyskuuta 2014

Ernst Lubitsch: Mel Brooks: Ollako vai eikö olla - täynnä vihaa

Ernst Lubitschin klasikkokomedia. Hitler huutaa videollani niin että kristallikruunut helisevät.
Kuinka traagista olikaan kun Ernst Lubitschin hillittömän komedian Ollako vai eikö olla- kuvausten jälkeen naispääosan esittäjä Carole Lombard kuolee lentoturmassa vuonna 1942.
          Mel Brooksin samannimisessä hulluttelussa vuodelta 1983 - ehkä se oli meille ensimmäinen natsielokuva, tietysti Anne Frankin päiväkirjan ja Diktaattorin jälkeen - naispääosaa esittää Anne Bancroft joka Miehuuskokeessa ( The Graduate, 1968 ) paljastaen säärensä riisui silkkisukkaansa, sukkanauhansa vai oliko se korsettinsa - tai ainakin antoi niin ymmärtää - sanoen I´m not tryin´ to seduce you, jonka lauseen George Michael iski suoraan levyllensä Too Funky.
             Kun kelaa takaisin klassisen kauhu/inhoelokuvan Pelon kasvot (Peeping Tom, ohj.Michael Powell 1960) syitä, mikä teki tässä kuvitteellisessa tarinassa miehestä murhaajan - joka murhatessa halusi kameralleen tallentaa kuoleman sellaisenaan - kuolevan viimeiset ilmeet - olikin lapsuudessaan pikku poika jonka valokuvaaja-isä lukitsi pimiöön.
Vai oliko isä kuulu psykiatri joka teki pojastaan ensisijaisen, luotettavan koekanin?
En ymmärrä - siis ihmittelen ihmettelen - miksi nykyaikana tai milloin se oli, 1990-luvullako, kun ihmiset ihmettelivät, miksi nykyaikana nämä professorit ja tutkijat vääristelivät tilastoja pienimmiksi, ja vähättelivät holokaustia. Ettei sitä olisi ollut olemassakaan!!
Mutta ettekö te ihmettelijät muista, kuinka professorit, arkkitehdit, tutkijat ja lääkärit olivat ennenkin osa natsien verkkoa...
                Että miksi sivistynyt, koulutettu ihminen valehtelee ja vääristelee historiaa 1990-luvulla.
Mutta siellähän he, kollegat, yhtä "sivistyneet" istuivat Nürnbergissä kuin kanat.
Kuinka tuon taidekoulun on täytynytkään miettiä, ja tuntea syyllisyyttä, mitä olisi jäänyt tapahtumatta, jos pikku pirpana Adolf-poika olisi hyväksytty opiskelijaksi.

*
Yötuimaan tulee elokuva The Believer - täynnä vihaa jossa viehättävästä, ja älykkäästä juutalaisesta pojasta tulee karismaattisesti puhuva uusnatsi. Nuorena poikana hän on tavallaan kuin Victor Frankenstein - älykäs ja kunnianhimoinen poika, joka siekailematta haluaa tietää lisää, eikä kunnioita vaan kyseenalaistaa auktoriteetteja joidenka tietää olevan väärässä / heikoilla jne. Nuorukaista näytteli erinomaisen kuvauksellinen Ryan Gosling - kummassakin roolissaan - tuskaisine silmineen. Mutta onko juutalaisena uusnatsina oleminen uusnatsien joukossa kiikun kaakun, lampaat suden vaatteissa - käykö Boys don´t cry -syndrooma? Kauhua lisää tieto elokuvan perustuvan 1960-luvun tositapahtumiin.




                            Mein camp!

Sujahdamme sisään teatterin punaisen punaisen sametin pehmeyteen.
Mel Brooksin Producers eli Kevät koittaa Hitlerille alkaa. Vihdoinkin tämä musikaali on saapunut Lontooseen Broadwayltä. There´s no business like Mel Brooks´ buzyness.
Tämä herra osaa marssittaa valokeilaan housut nilkoissa mautonta ja glamoröösiä banaaliutta, jolle voi helpottuneesti nauraa. Sukupuoliasioille naurava huumori toimii joka manterella - lukuun ottamatta Talebaniaa ja Vatikaania.
Alamäkeen viettävä, epätoivoinen, pyylevä näytelmätuottaja Max Bialystock huijaa verenpaine poksahdellen Auervaaran ja Kreivi Lindgrenin tavoin vanhoilta naisilta rahaa lirkutellen, ja muutenkin parastaan pannen..
Huumoria lisää se, ettei tuottaja ole enää nuori, kestävä, hoikka tai tuuheatukkainen, joten hän todellakin joutuu uhrautumaan taiteen - tai rahan - tähden. Sadismi, itsekkyys ja ahneus ovat teeman toinen nimi. Saako itseltään varastaa? Brooks varastaa letkautuksia aikaisemmistaan tuotoksistaan kuten heiton It´s good to be a kingon kivaa olla kunkku.
Spektaakkeli paljastaa muuten Hitlerin toisen nimen... Ha ha.
Vuonna 1968 valmistuneessa elokuvassa jo vanhentuneet painotukset - bimbo- ja camp-homot -gagit - on muokattu tässä näytelmässä toimivimmiksi. Ruotsalainen blondi sihteeriUlla fleksaabiline kuuden peninkulman paljaine säärineen tuntuu joka asennossa kirjoituspöydällä pyöriessään muodostavan liikkuvan hakaristin.
=> Naisten paljaat sääret muodostavat musiikkivideoissa selkeän, sirkkelin kaltaisen, ikuisesti jauhavan hakaristin *. Ainoa pettymys onkin, että elokuvaversion hienoa kohtausta jossa ss-naiset tanssivat cancania [ = > Marilyn Manson versioi kohtaustaanmOBSCENE videossaan ] ei musikaalissa tullutkaan.
* = Katso vaikka netistä Ozzyfest -kiertueen kuvia Marilyn Mansonin lavaspektaakkelista, jossa katkaistut naisten sääret ovat polttopisteessä.
Ø Ranskalainen Jacques Offenbach sävelsi tunnetuimman cancanin [ kevyeen ] oopperaansa Orfeus Manalassa Orpheus in the Underworld, 1858 ), irvokas "tanssi" on tuttu mm. Moulin Rougesta, tarkoituksena on naispuolisen tanssijan itsensä kiduttaminen ja nöyryyttäminen, ja vartalonsa maksusta paljastelu miespuolisille katsojille, sama aihe toistuu nykyään kuvioluistelussa ja osin vanhan ajan sirkuksissa. Cancan vaati ihmishenkiä, muista vammoista nyt puhumattakaan.
*
Vaikka alkuperäisessä elokuvassa oli ylittämättömät roolisuoritukset täydellisenä esemblenä - Zero Mostel Maxina, Kenneth Mars Franz Liebkindinä ja tietyntikin mieletön Gene Wilder, jonka hiljaisen nerouden huomaa vasta kun näkee jonkun toisen hänen roolissaan sekä pakkomielteisine että perverssin fetisistine unirätteineen häröilevänä rehtinä, selkärankaisena, viattomana & virallisena tilientarkastajana (! tsoukki jo sinänsä ) Leo Bloomina - ei teatteriversionkaan roolimiehitykset ja -naisitukset ole suinkaan surkeita.
Piippuhyllyllä istuessaan näkee näytelmän kokonaisuuden - tv-ruutu voi taas näyttää minimaalisen kasvojen värähdyksen. Kun Conan O`Brien haastatteli Wilderiä, oli se maaginen hetki. Peikkomainen, liiankin rennosti pukeutunut Wilder tuntuu kuuluvan jonnekin muihin taajuuksiin verrattuna nykypäivän ""näyttelijöihin" jotka puheohjelmissa ramppaa buukkaamassa uusinta floppiaan loputtomasti. Wilderin silmät tuntuvat tuikkivan ylimaallista riemua, jossa suru häivähtää. Paras hänen rooleistaan on kuitenkin Victor Frankensteinin rooli. Hän ei voittanut sivuosastaan Oscaria tuosta Bloomin roolista, mutta koskakos ne palkinnot on oikeille näyttelijäsuorituksille menneet. Producersien kässäri taisi saada pystin. Itse Broadway-musikaali sai vähintään 12 pystiä New Yorkissa / Tony awards.



BBC Worldin viimevuotinen omaelämänkerran julkaisun jälkeinen Wilderin haastattelu on syvällisempi - ja antaa ymmärtää, kuinka suuri tragedia onkaan suurten komediallisten t. tragediallisten [ = joskus vaikea erottaa ] kirjoittajien, kuvan tekijöitten, laulajien, ohjaajien, näyttelijöitten pohjalla - joita ajattelen olevan Chaplin, Frida Kahlo, Roman Polanski, Judy Garland, Billie Holiday, ja Gene Wilder.
Lääkäri sanoi 8-vuotiaalle Genelle, ettei saa koskaan riidellä äitinsä kanssa koska se voi viedä hänen henkensä. "Yritä saada hänet nauramaan. " Tämä kommentti, kenties teki Genestä suuren koomikon. Äitinsä oli siis vakavasti sairas, hän kärsi joka ikisenä päivänä. Saako nuori poika Gene pitää hauskaa samalla kun kotona äitinsä on tuskissa?
Raffi suomennos kirjailijan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti