sunnuntai 31. elokuuta 2014

Herrasmiesliiga / herra Hyde / Dorian Gray / Lisää eksentrisiä hämmästyttäviä herrasmiehiä

Lisää eksentrisiä hämmästyttäviä herrasmiehiä

Elokuva Herrasmiesliiga vuodelta 2003 perustuu Alan Mooren ja Kevin O´Neillin samannimiseen

sarjakuvaan. Moore on tuttu nimi myös Viiltäjä-Jackin tarinasta Helvetistä (From Hell ) joka oli pakko lihallistaa Johnny Depp -elokuvaksi; tosin matkan varrelta elokuvassa oksia karsitaan ja toisaalta lisätään puutaakkaan lisää klapia - tämä on tuttua, taiteilijan vapautta.
                             Herrasmiesliigaan on ympätty kaikkia viktoriaanisen aikakauden konnat ja sankarit - vai miltä kuulostaa tällainen runsas menu:
itsenäinen vampyyri-tiedenainen Mina Harker,
tohtori Jekyll ja peilikuvansa Mr Hyde,
alatyylin vitsejä laukova Näkymätön mies,
Sherlock Holmesin pelottava vastustaja Moriarty ja
jopa Dorian Gray melttaavat Prahassa,
jossa kuvattiin myöskin haukuttu Van Helsing. Mukana häslää poikakirjojen sankari Tom Sawyer ja Allan Quatermain jota näyttelee vaisusti Sean Connery, ja jotta päästäisiin vikkelästi Venetsiaan on saatava kapteeni Nemo Nautiluksensa rattiin. Ja taustalla vilahtaa Rue Morquella apinan raivo - Poen samannimiseen novelliin viitaten.
Tohtori Jekyll ja Mister Hyde muuttuu milteipä Hulkiksi,
           [sarjakuvahahmo Hulk oli siis vihainen pullistunut vihreä mies jolle on vaatteet käyneet kehonrakennuksessa / muodonmuutoksessa aivan liian pieniksi ja risaisiksi ]
pullistelevaksi lihasmössöksi eikä suinkaan mutantiksi, epämuodostumia täynnä olevia hirviöksi, jolla ei ole moraalia kuten muissa tulkinnoissa mm unohtamatta Jerry Lewisin tarkoituksellisestikin kornia komedia versiota teemasta tohtori Jekyll ja Mister Hyde, jossa hönöstä tiedemiehestä muodostuu itsevarman letkeä, könsikäs salonkileijona. Teemaa voi soveltaa myös aineiden käyttöön - itsensä tarkoituksella myrkyttämiseen jota niin mielikuvituksen luomat hahmot..

                                                      Minä huokasin kirjani äärellä - painajaisissani se muuttui eläväksi ja nauravaksi ja sen sivut karkailivat omille teilleen vaikka minä ompelin ne kiinni käyrällä turkkilaisella neulalla ja ne itkivät kun minä ompelin ne sivut kiinni omasta nahastani valmistettuun paksuun Varjojen kirjaan. Mikä aineiden käytössä kiehtoo? Silloinhan antaa pikkusormen ja koko kontrollinsa, persoonallisuutensa jonkin pelottavan, toisen, muun varaan.. Narkkarit kuten Sherlock Holmes, ja Johnny Deppin esittämä Abberline elokuvasta From Hell, kuin tosielämän ByronShelleySartreSid + NancyBurroughs, tarttuivat kemikaaleihin ja antoivat Barabbaan viedä.

                                                      Ja onhan teema kuin alkusoittoa virtuaalitodellisuudelle! [ hetkinen, olenkohan itse nyt liian lennokkaasti... mitenköhän sen sanoisi sutjakkaasti totuutta kiertäen... eh... perehtynyt empiirisesti aiheeseen.. ] Ei, pysyn tosiasioissa enkä lakaise äpäröitä räsymaton alle, kuten on tapana suurmiehiä patsastellessa tehdä. Minä paljastan kaiken. Itse asiassa kirjoitin humoristisen miniromaani Bridget Sartren päiväkirja, jossa oli pohjana siisBridget Jonesin päiväkirja, mutta olin muuttanut Jonesin ottamat annokset viinaa ja tupakkaa ja ruokaa toisenlaisiksi -kamaksi mitä Sartre veti päivittäin, mutta eihän sitä uskallettu kustantaa, kun se oli niin... Puistattava. Toisin sanoen totta.... näille jotka "elämänkertoja" eli patsaita eli tekevät suodattavat kaiken siistin eli valmiin taulun tms. eikä sen tekoprosessia, ei taiteilijan sietämättömyyttä, ei hänen huorrrriaan ei hänen rakastajiaan ei hänen rakastajattariaan mainita vaan suuri taiteilija nostetaan hygieeniseksi jumalaksi. Toisaalta - kaikkea ei taiteilijasta tarvitsekaan tietää. Mutta tämä selkeä persoonan negatiivinen mustamaalaus - kultamaalaus?- ällöttää - varsinkin kun tietää totuuden. Ja kuinka hanakasti halutaan valehdella, ja peitellä kaikki.

                                                 Tragedia "tragos, pukki; viittaa eläinasuiseksi naamioitumiseen." CD-Fakta 2002, WSOY      



               Ikuisen kaunis dandy Dorian Gray edustaa tietenkinviktoriaanisen kaksoisolennon teemaa,
kuten Sherlock Holmeskin. Tarpeeksi rikkaalla miehellä oli varaa pitää kahta persoonallisuutta kun kävi huorissa ja / tai oopiumiluolissa. Holmesin tarinan filmatisoinnissa käytetään hyväksiprinssi ja kerjäläispoika -teemaa: [ josta Mark Twain kirjoitti samannimisen romaaninkin ] eräs mies muuntautuu aamuisin sanavalmiiksi & tuotteliaaksi kerjäläiseksi Lontoon vilkkaimmille kaduille, ja illaksi kotiin palaavaksi nuhteettomaksi herrasmieheksi - eikä kumpikaan maailma tiedä toisistaan mitään. Kun Holmes käy valepuvussa oopiumiluolassa tutkimusmatkallaan muihin surkeisiin ihmiskohtaloihin sulautuen hän tietää rajansa ja käyttää oopiumia vain sen verran, ettei oopiumin käyttämättä jättäminen herättäisi liikaa huomiota oopiumiluolassa.
                                                  Esimerkiksi brittiläisessä minisarjassa näytetään viktoriaanisuuden nurjaa puolta:
huijari Augustus Melmotte [ joka kuulostaa milteipä samalta kuin kauhuromanttinen romaaniMelmoth the Wanderer, Augustusta näytteli David Suchet joka on tutuin Hercule Poirot ] mini tv-sarjassa The Way We Live Now ( 2001).
Tämä näkyi rikkaan kusipään vaatetuksesta; rikas moraaliton tyhjätasku peluri kaunis poika pukeutui köyhäksi jotta sai rauhassa rellestää köyhän sinisilmäisen palvelijattaren kanssa alemman kansanluokan huvituksissa. Sarja opetti: älä luota keneenkään. Kaikkein vähiten niihin jotka sanovat luota minuun, ja lupaavat toteuttaa unelmasi. Ruotsissa sarja meni jotakuinkin nimellä Huijari ja hänen tyttärensä, suomalainen nimi oli körttiläisempi. Siis siksi en sitä muista.

Dorian.
Onhan sankarin nimikin onomatopoeettisesti luovasti luovien käännettynä: oviaukko hämärään ja samalla maskuliinisen, kookkaan, sileän pylvään nimitys.
Ø [ => kreikkalainen heimo nimeltä doorilaiset "tuhosivat korkeatasoisen mykeneläisen kulttuurin". CD-Fakta 2005, WSOY ]
                                                              Doriania näyttelevä heppu Stuart Townsend on ikuista kaunista nuorukaista esittänyt edellisen kerran miespääroolissa rock´n rollin löytävässä vampyyrielokuvassa
The Queen of the Damned / Kadotettujen kuningatar - perustuen Anne Ricen romaaniin. Oikeassa elämässä Stuart on onnellisessa suhteessa Charlize Theronin kanssa, joka siis sai kerrankin ansaitun oscarin vimmatusta pääroolityöstään Monster, jossa hän näytteli suomalaissyntyistä sarjamurhaajaa dystopiassa nimeltä elämä.

                                      Tietysti Mina Harker
-  mahtavimman ja eroottisimman 1800-luvun vampyyriromaani Draculan päiväkirjan pitäjän sekä Draculan Lontooseen sinisilmäisenä päästävä ja esittelevä kaunokaula Jonathan Harkerin morsio, tässä häntä näyttelee Peta Wilson, joka on ollut grungeblondi La Femme Nikitasamannimisessä tv-sarjassa.
astelee näyttämölle kalvakkana nutturapäänä kurkkuun asti säädyllisesti puettuna tiedenaisena, mutta saatuaan veitsen kurkulleen hänelle riittää ja nuttura avautuu ha silmät muuttuvat verenpunaisiksi ja niin vampyyri Mina on valmiina ja saa myöhemmin nahkapuvun ylleen.
Harker on tärkeä hahmo Bram Stokerin Draculasta: hän on sekä Jonathanin kihlattu oikeassa elämässä ja Draculan epäpyhä kihlattu määrittelemättömässä aistien ja vaistojen vehmaassa puutarhassa.


Tässä elokuvassa Mina Harker on kuten oikean elämän Marie Curie,
tiukka ja asiallinen tiedenainen; Marie Curien elämänkerrat ovat maukasta luettavaa, muuten!
Jo paljon ennen juvenaaleja vastuuttomia rocktähtiä Madam Curie nuorena tyttönä tovereineen ruuvauttivat huonekalut kattoon... Oli siinä naurussa pitelemistä. Ja jäykkäniskoilla nieleksemistä!
En voi olla kirjoittamatta kuinka tärkeä henkilö Curie oli - jo pelkästään hänestä voisi tehdä hullu tiedenainen -tutkielman:
                 - ” Marie ja Pierre Curie tulivat kuuluisiksi radioaktiivisuutta koskevilla tutkimuksillaan. Vuonna 1903 heille myönnettiin Nobelin fysiikanpalkinto. Seuraavana vuonna Pierre Curie nimitettiin Pariisissa sijaitsevan Sorbonnen yliopiston fysiikan professoriksi. Pierre Curien saatua liikenneonnettomuudessa surmansa 1906 Marie Curie jatkoi yhdessä aloitettua työtä. Vuonna 1911 hän sai toisen Nobelin palkintonsa, tällä kerralla kemianpalkinnon. Marie Curie kuoli 1934. Hänen terveytensä heikkenemiseen vaikutti osaltaan radioaktiivinen säteily, jolle hän oli tutkimustensa yhteydessä joutunut alttiiksi. Vuonna 1935 Pierre ja Marie Curien tytär Irène Joliot-Curie sai Nobelin kemianpalkinnon. ” CD-Fakta 2005, WSOY
Ennen kaikkea Curie edustaa sitä kirjailijan / tutkijan vimmattua luovuutta ja peräänantamattomuutta - hän tekee työtä armotta ja uhraa jopa terveytensä jotta saisi intohimonsa, keksintönsä siis työnsä valmiiksi. Kuuntele vaikka hänelle omistettu Army of LoversThe Ballad Of Marie Curie.
Jossa lauletaan She is radioactive. Kuuntele myös heidän Walking With A Zombie:
” I'm walking with a zombie
Through radioactive air ”
-katso myös Jacques Tourneurin upea kauhuklassikko
I Walked with a Zombie.



Coppalan ohjaama Bram Stokerin Dracula on niin täynnä ajan ilmiöitä,
kuten alkuperäinen kirjakin, että menee aivan pää pyörälle. Ilmeisesti Coppola on halunnut varmistaa tarkan ajankuvauksen: vetristynyt Dracula [keikarimainen Gary Oldman] vie[ttelee] Minan [lumikki-mainen Winona Ryder] katsomaan eläviä kuvia, elokuvien esiäitiä.
Mina ei hyväksy tuota räikeätä uutta keksintöä tieteeksi, ja sanookin jokseenkin tälleen, ettei sitä voi verrata madam Curien keksintöjen kanssa.
                                                                           Koska näissä lyhyissä elokuva-pätkissä mies haaveilee alastomasta nuoresta huorasta mutta syliin saatuaan huora muuttuu omaksi vaimoksi jolla on vaatteet päällä, mies sylkee. Jo tässä toimii tämä "ädult entertainment" josta jo teatteriohjaaja Raili Leppäkoski sanoi 80-luvulla, ettei se ole mikään "entertainment", se ei ole huvitusta. Tietenkään se ei ole huvitusta vaan riistoa.
Ø Lue Erkki HuhtamoFantasmagoria - elävän kuvan arkeologia - se kertoo näistä uusista ja ihmeellisistä värkeistä.

" Pariisissa 1700-luvun lopulla kehitetty esitysperinne, joka nautti suurta suosiota varsinkin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kyseessä oli taikalyhtyshow, jossa yleisölle tarjottiin aikakauden uusimman teknologian avulla yllättäviä, pelottaviakin elämyksiä. Valkokankaalle ilmestyivät haamut olivat kuitenkin ihmisen kekseliäisyyden tuotetta; niitä markkinoitiin toisaalta opettavuuden, toisaalta sensaatioviihteen merkeissä. Fantasmagoria ennakoi monessa mielessä myöhempien aikojen elävän kuvan muotoja. " Erkki Huhtamo: Fantasmagoria, elävän kuvan arkeologia, Suomen elokuva-arkisto, BTJ Kirjastopalvelu, 2000

                                                                 Maukas, aisti-ilollinen, seksuaalifantasioita ja painajaisia hyväksikäyttävä, siis myöskin Herrasmiesliigan lailla haukuttu Van Helsing näyttää Draculan romanttisena mustalaisprinssinä - häntä näyttelee ihastuttavan kuivakka Richard Roxburgh joka antautui niin roolinsa vietäväksi että otti oikeassakin elämässään kihlatuksi yhden Draculan morsiamista näytelleen naikkosen. Roxburgh on näytellyt Sherlock Holmesia modernissa, siis haukutussa versiossa Baskervillen koirasta, ja aika liudan pahoja poikia: hän oli Moulin Rougen ilkeä Worcesterin
Ø [oletteko muuten maistaneet Worcester...in kastiketta? miten niin mauton huomautus... Hmm.... ]

                                         herttua - ja itse asiassa Moulin Rougen
goottilaisin kohtaus pidetään hänen sinisessä tornissaan
kun herttua haluaa kurtisaanin Satinen satimeen eli itselleen hyvinkin lihallisesti.

                   Kohtaus on tosi kauniin kylmän sinisellä maalattu, ja välkkyvät jalokivet satiinisella valkoisella, pelokkaalla kaulalla lupaavat vain pahaa. Jatkuvassa sinisessä valossa toimivassa
kohtauksessa kaunis koru tuntuu tukahduttavan Satinen hengityksen.
Kohtaus on selkeä kaunotar ja hirviö -taistelu. Kumpi voittaa? Hirviö on kutsunut kaunottaren illalliselle. Nainen on kauppatavaraa, varsinkin kurtisaani, joka joutuu uhrautumaan - mitäpä sitä ei tekisi taiteen vuoksi, ajattelen happamasti, mutten pihlajanmarjoista.
Herttua on antanut alamaistensa kattaa yltäkylläisen pöytänsä notkuvaksi, ja kattauksen aistikkaaksi hopeisia kynttilänjalkoja myöten - se näyttää hyvinkin Draculan vieraanvaraisuudelta.
                                Tornissa on myös elokuvan hauskin kohtaus kun seremoniamestari
[ toisaalta herttainen, toisaalta raudan luja Jim Broadbent joka näytteli myös Topsy & Turvinelokuvassa joka myös perehtyi kabareen "alamaailmaan".. ]
uskottelee taiteilijaksi haluavan Satinen olevan neitsyt ja laulaa MadonnaLike A Virgin -laulun.. Valkea pöytäliina päässään ja pöydät rullaavat ympäri huonetta, ja kaksi kuperaa hyytelöannosta tutisevat tarjottimella kirsikat nänneineen jne.
Richard Roxburgh on ollut uhkana Mission: Impossible 2ssa, ja ties missä - ilkeilihän hän toissa pnä Tähtitarina: Marilyn Monroe -nimisessä roskassa niin ikään ilkeänä pomona; kun bimbo oli ollut nuorena ja köyhänä alastonkuvissa - että sellainen peli ei vetele kunniallisessa hollywoodissa. On hirveän hauskaa huomata, miten kaksinaismoralismi elää keskellämme. Aivan kammottavan hilpeää.

                                              Kopsaan tähän informaatiota henkilökohtaisesta tulkinnastaniHorror.com talks with Van Helsing's Dracula -nettilinkistä olleesta englanninkielisestä keskustelusta. Huvittavaa, herran piti pitää tekohampaita Moulin Rougessa, ei Van Helsingissä, vaikka hän sentään näytteli Draculaa. Toisaalta tämä mahtava monarkki - Dracula - menettää hiukan yliluonnollista maagista seksuaalista vetovoimaansa aka karismaansa kun haastattelija kysyy, no oliko se raskasta meinaan roikkua katosta..
                                               Koska kyse on modernista Dracula-tulkinnasta olisi Roxburgh halunnut kantaa kaulassaan krusifiksia, mutta siihen ei suostuttu. Sitä oltaisiin pidetty pyhäinhäväistyksenä. Roxburgh pitää Draculaa " hyvin, hyvin intohimoisena sieluna" ja "henkilössä joka [ tarpeeksi] rohkea tehdäkseen sopimuksen paholaisen kanssa" on jotain kiehtovaa. Draculan synkkyys viehättää - toisin kuin muilla kauhugallerian hirviöillä.
* raffi pikapikakäännös kirjailijan
Staci Layne Wilsonin haastattelusta for Horror.comiin VAN HELSING kuvauksissa toukokuussa 2003 Los Angelesissa *
*
                                                              Herran mielestä vampyyrimiehen hampaiden esiintulolla ja kasvamisella on selkeä freudilainen latauksensa. Älkää tosin kysykö, mikä. Voisin vaikka innostua. Again. And again.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti