Miksi salakytät aina rakastuvat replikantteihin?
Pidän film noir tunnelmasta, jossa yksityisetsivä retkahtaa väärään naiseen kuten replikanttiin teoksessa Blade Runner, ja teoksessa Basic Instinct taas biseksuaaliin kirjailija-murhaajaan.. Kovaksi keitetyn rikostarinan lohkaisut ( Kirjava satama, Auringonlaskun katu ) ovat kunnollista suohon laulamista ja miltei yhtä nerokkaita kuin screwball-komediassa. Film noirin kaupunki on itsessään hirviö kuten teoksissa Sin City ja Musta Dahlia. Genreen kuuluu, että sankari, oi tuo yksityisetsivä, ainoa lahjomaton mädäntyneessä maailmassa, jossa vain gangstereilla on valtaa, saa jatkuvasti turpaansa, kolhuja ja naarmuja kuten Geena Davis juuri kotopoikamme Renny Harlinin teoksessa Long Kiss Goodnight, joka jo alan teoksia lainaavan nimenkin perusteella on kovaksikeitetyn makuista… Mutta aina hän nousee, jatkaa, kostaa – koska muistinmenetys on kiinnostava ja käsitelty aihe nimenomaan vakoojajännäreissä….
Minulle sekä Mickey Rourke ja Humphrey Bogart ovat niitä genren dekkarin arkkityyppejä pystyyn nostettuine kauluksineen. Viime aikoina Bruce Willis on luultavimmin perinyt Bogartin manttelin – vai olisiko ironisempaa sanoa popliinitakin – esittäessään toistuvasti lahjomatonta, luotettavaa ja rouheaa perusmiestä, joka panee monella tasolla valtaa pitävät konnat kuriin esim. filmeissä Die Hard 4.0 ja Panttivanki.
Peter Hainingin toimittamat Jännityksen mestarit –sarjan rikoskollektiot Kovaksi keitetyt jaKovaksi keitetyt 2 esittelevät pulpin parhaita tekstejä, joissa rikos on taiteen laji. Mukana on tuttuja kovaksi keitettyjen tarinoiden yksoikoisia pelkästään miespuolisia suoltajia pyssy vasten pyssyä pum pum, tai painitaanpas vähän - hm, siis kovin homoeroottiseen tyyliin kuten Cornell Woolrich, Peter Cheney, Elmore Leonard, Dashiell Hammett, Jim Thompson, Stephen King, Samuel Fuller, Ed McBain, Raymond Chandler, ja Mickey Spillane.
Mikä tässä vanhan aikaisessa kovaksi keitetyssä lajityypissä on pakollisen ”maskuliinista”, verrattuna ns. ”murhamammoihin” kuten Agatha Christie, Dorothy L. Sayersja P. D. James?? Ainakin näissä miesten kirjoittamissa fantasioissa, sillä fantasioiksihan näitä täytyy sanoa, koska päähenkilönä toimiva yksityisetsivä selviää kaikista kolhuista yliluonnollisen vaistonsa avulla kaiken kokeneena eikä mihinkään hurahtamatta. Kirjan toimittanut Haining jopa vertaa tätä genren arkkityyppiä supermieheksi edellä olevia kykyjä alleviivaten. Näissä miesten kirjoittamissa fantasioissa ja karikatyyreissä on kahdenlaisia typyköitä, niitä joihin voi luottaa, ja niitä toisia - naiset ovat luonnottoman kauniita. Haining tiivistää kovaksi keitettyjen kyttien syntyneen ” illuusionsa kadottaneessa I maailmansodan jälkeisessä Amerikassa. Silloin normaalikansalaiset alkoivat kokea turhautuneisuutta menetelmistä, joilla järjestäytynyt rikollisuus julkisuuden valokiilaan nostettujen gangstereiden ja palkkatappajien muodossa otti hallintaansa suurkaupungit, näiden virkamiehet ja hallinnon, täyttivät katuvieret salakapakoilla, peliluolilla ja kaikenkarvaisia alamaailman eläjiä pursuavilla paheen pesillä. ”
Onneksi Kovaksi keitetyt ja Kovaksi keitetyt 2 kirjoissa on mukana uusia tai ”uusia ja uusia”, mutta minulle ennen tuntemattomia kiinnostavia löytöjä – rakastanhan klonia ullakoita ja löytää jotain haurasta, ja hylättyä, ja puhaltaa pölyt, varovasti, ja lukea - kirjoittajia kutenRobert Leslie Bellem, jonka hyytävä Kuolleen miehen pää julkaistiin lehdessä ensi kertaa 1934. Novelli tuntuu inhottavalta – vaikka esittelyssä ei mainitakaan, on se kumman tuttu tarina yhdestä Hollywoodin sadistisesta näyttelijästä – jopa miehen lempinimi Skinny on väännetty humoristisesti päin vastaiseksi kuin oikeassa Hollywoodissa vastenmielisen murhaaja-näyttelijällä oli – tätä ällöttävää tapaustahan puitiin viimeksi Yle Teeman Seksin ja sensuurin valkokangassarjassa. Bellem tunsi omat taskunsa kuin Los Angelesin – paremmin kuin James Ellroy jaRaymond Chandler… Tai kirjassa ei tässä kohtaa James Ellroyta mainita, vain Chandler. Se ei ole Salomen eikä Judithin tarina, mutta silti toimiva. Toinen kiinnostava ”uusi” tuttavuus oliCarroll John Daly, jonka hypnotisoiva novelli Egyptin hurma julkaistiin lajityypin lehdessä 1928. Mikä näissä kahdessa erikoisessa tekstissä kiehtoo on tuo pakottomuus, vapaus. Vaikka kannessa mainostetaan ”pulpin parhaat” ovat tekstit lähempänä etabloitunutta kaunokirjallisuutta ( ainakin nyt – kirja julkaistiin 1996 nimellä Pulp Friction, aivan, mukana on myös legendaarisen elokuvan Pulp Fiction tekijän Quentin Tarantinon Kello novelli laajennettuna muunnelmana samaisesta filmistä, ja pokkariversiot on suomennettu ainakin 2000ja 2001 ) kuin varsinaista törhöistä pulppia ja kirkuvaa huttua – vaikka osa legendaarisista novelleista on julkaistu aikoinaan 1920-1940-luvuilla nimenomaan genren lehdissä, ja saanet seuraavan päivänvalon vasta tässä paketissa. Hyvä niin.
James Hedley Chasen kiehtova rikosromaani Avain kadotukseen ilmestyi noin vuodelta 1947 nimellä No business of Mine, kerrotaan lehtimies Steve Harmasin kovaksikeitetystä näkökulmasta sijoittuneena Lontooseen joka kuvataan oudon amerikkalaiseksi. Kiinnostavinta teoksessa on se, mitä valintoja päähenkilö tekee, ja mihin luottaa. Kovaksi keitetyt 2 kokoelmassa esitellään James Hedley Chase - mukana hän on novellilla Ota tästäkin selvää.Chasen muusta tuotannosta voi mainita, kuinka itse George Orwell voi pahoin lukiessa erästäkin pahamaineista rikosromaania… Eros ja Thanatos ilkikurisesti, ja makaaberisti kilpailevat, ja kisailevat Chasen rivien välissä, ja harvoin lukee näin leijuvan letkeää, ja sujuvaa eksploitaatiota. Ja on mukava huomata kirjailijan tietävän, mikä tosiaan pyörittää maailmaa. Hänen tekstissä seksi ja väkivalta eivät ole myynnin takia, vaan pulppuavat aidommin ihmisen lihallisesta sielusta. Tyrmäävien naisten, kiiltävien ja kiitävien autojen, ja oikullisten teitten kurvit kuvataan kutsuvina ja vaarallisina…
Rita Polsterin esittämä femme fatale Stella tuossa Kivikasvojen gangsterimusikaalissaMaitonaama on tuhma, ja ironinen viettelevä kapakkalaulajatar – jonka pitäisi olla tuskastuneena työtön – eletäänhän kieltolakia… Hän on gangsterin tytär, ja toisen gangsterin heila, mutta hän tykästyy kun kaupunkiin astuu uusi, viaton, turmeltumaton ja lahjomaton miesMaitonaama, joka ei ole viskiä haistanutkaan, ja on tullut urbaaniin 1930-luvun sykkeeseen vain kovasti töitä tekemään vain saadakseen rahat köyhän äitinsä silmäleikkaukseen – tälle luvanneena, ettei turmelukseen eikä syntiin vie tiensä… Veikeässä musikaalissa autot ovat komeita, kuten chicagolaisilla gangstereilla pitää ollakin…
